sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Epäonnistumistarina

Kuuntelin eilen PMMP:n viimeiseksi jäänyttä levyä ja sen mainiota, melankolista Jeesus ei tule, oletko valmis -biisiä, jossa lauletaan mm. siitä, että tähän aikaan tarvittaisiin enemmän epäonnistumistarinoita. No, tässä on taas yksi sellainen.

Vielä kesällä ajattelin, että en missään nimessä anna Cambridge -ohjelmalla hirveän kärvistelyn kera pudotettujen 14 kg:n tulla takaisin. Tällä hetkellä en tiedä ovatko ne tulleet kokonaan, sillä olen käynyt vaa'alla viimeksi lokakuussa, ja silloin takaisin oli tullut noin 8 kiloa eli yli puolet. Senkin jälkeen olen aivan varmasti lihonut, ja fyysisesti olo on aika samanlainen kuin oli silloin viime kevättalvella ennen laihdutuksen aloittamista. Maha on taas tiellä ihan samalla tavalla ja kasvot entisenlaisen pyöreät. Viime talviset ulkovaatteet kiristävät suunnilleen samalla tavalla.

Jos laihtuminen ei tuntunut minusta miltään (korkeintaan pettymykseltä), ei lihominenkaan tunnu juuri miltään. Siis toki voin sanoa, että olisi kiva olla 10, 15 tai 20 kiloa kevyempi (tai vaikka 30-40, mitä olisin enimmillään voinut tässä ajassa saada pois jos olisin ollut tiukalla dieetillä koko vuoden), mutta tiedän että sitä on turha jossitella. Vaikka laihdutustuloksen pitäminen on kyllä viime kädessä ollut omista valinnoistani kiinni, tiedän että käytettävissä olevilla voimavaroilla näin olisi käynyt lähes joka tapauksessa.

Tähän väliin humoristinen kevennys: Olin jouluaattona tulossa pois eräästä kyläpaikasta, ja vaikka tavallisesti kävelen rappuset alaspäin, menin nyt muun porukan mukana hissillä koska toinen jalkani oli pienen tapaturman vuoksi kipeä ja kerroksia monta. Meitä oli neljä ihmistä hississä, joka oli kyllä suunniteltu neljälle hengelle, mutta maksimipainorajaksi mainittiin 325 kg, eli noin 80 kg henkilöä kohden. Meistä varmasti kolme painoi yli tuon. Kun hissi tuli alimpaan kerrokseen, se laskeutui noin kymmenen senttiä liian alas, eikä oven automaattinen lukitus sen vuoksi avautunut. Minä klaustrofobisena henkilönä panikoin ihan kunnolla. Huoltomies pääsi onneksi noin vartissa pelastamaan meidät, mutta siihen mennessä olin ehtinyt muun muassa itkeä ääneen että "tätä ei olisi tapahtunut jos olisin onnistunut siinä laihduttamisessa! Jos pääsen täältä hengissä pois en syö mitään enää ikinä!"

Takaisin epäonnistumisen ruotimiseen. Koen ongelman olleen siinä, että kyseinen laihdutusmenetelmä ei sopinut minulle. Minun ei ollut tarkoitus olla ensin reilua kuukautta VLCD:lla ja siirtyä sitten melko nopeasti tavalliseen ruokavalioon, sillä oli toki selvää että niin toimiessa pää ei kestä ja repsahduksia tulee. Ja juuri siihenhän laihdutukseni kaatui, siihen että koko kevään kestäneen järkyttävän kituutuksen jälkeen koitti kesä, loma, reissut ja kaikki niihin liittyvät houkutukset. Houkutuksia alkoi sadella juuri siihen samaan saumaan, jolloin taisteluväsymys hiipi mieleen ja ensimmäiset psykologiset vaaranpaikat koittivat.

Olin ajatellut, että siirtyisin VLCD:lta tavalliseen ruokavalioon hitaasti, terveitä elämäntapoja askel askeleelta opetellen. Puolustin usein nettikeskusteluissa Cambridgea juuri tähän vetoamalla. Selitin, että en näe sitä dieettinä, vaan kuitenkin kaikesta huolimatta terveisiin elämäntapoihin tähtäävänä elämäntapamuutoksena, jossa vain otetaan räväkämpi alku. Mutta kai tästä voisi sanoa samaa kuin kommunismista tavataan sanoa; kaunis ajatus, mutta ei toimi käytännössä. Tai ei ainakaan minulla toiminut.

Ja koska koen että ongelmana oli valitun menetelmän sopimattomuus minulle eikä mikään yksiselitteinen itsekurin pettäminen, en myöskään syytä itseäni epäonnistumisesta. On fakta, että erittäin monella muullakin "pettää itsekuri" jossain vaiheessa jos laihduttaa liian tiukalla menetelmällä.

Yksi perustavanlaatuinen ongelmani alusta saakka oli, että arvoni sotivat jo valmiiksi Cambridgea vastaan. Päällimmäiset syyt tähän ovat ohjelman kaupallisuus, keinotekoiset valmisteet sekä yksioikoisuus. Olen jo pitkään kannattanut sellaista laihdutusideologiaa jonka puolesta mm. ravitsemusasiantuntija Patrik Borg sekä Facebookin Jenny ja läskimyytinmurtajat -ryhmä kampanjoivat: oman kehon ja mielen kuuntelua ja sallivan, joustavan asenteen opettelua tiukkojen sääntöjen ja ylhäältäpäin annettujen ohjeiden sijaan. Miksi sitten kuitenkin lähdin laihduttamaan Cambridgella? No samasta syystä kuin varmasti aika moni muukin: minä vain kovasti toivoin, josko laihduttamiseen olisi sittenkin löytynyt jokin oikotie.

Olen iloinen siitä, että en tunne juuri lainkaan sen suurempaa itseinhoa kuin mitä tunsin viime kesänä, keväänä tai viimeksi parikymmentä kiloa kevyempänä. Pystyn suhtautumaan aika rennosti; tämä nyt oli tällainen kokeilu, ehkä sekin tie oli käytävä läpi, seuraavaksi kokeillaan sitten jotain muuta.

Jos tarvitsin tämän laihtumis-lihomis-episodin saadakseni vielä yhden oppimiskokemuksen siitä, että tiukkaan, rajoitettuun ruokavalioon perustuva laihdutus ei vaan sovi minulle, niin ehkä sen sitten tosiaan täytyi käydä niin.

Seuraavaksi täytyy tosiaan keksiä jotain uutta. Sen tiedän, että vaakaa en aio jatkossakaan kaivaa varaston perukoilta. Olen liian kyllästynyt kiloihin perustuvaan laihdutukseen ja tiedän, että syömishäiriöpiirteinen pääni vain menee numeroista tilttiin. Jos sitä vaikka viimein oppisi kuuntelemaan, mitä tuo vanha kehoparkani oikeasti haluaa ja tarvitsee. Sitä jos osaisi kuunnella, ei voisi mennä kovin pahasti pieleen vaikka ei kaloritaulukot edellä painaisikaan menemään.





keskiviikko 2. marraskuuta 2016

Onko laihduttamisessa ja kilojen kyttäämisessä mitään järkeä?

Koko vuoden 2015 olin aloittamassa laihduttamista "ihan kohta". Huomenna, ensi maanantaina, ensi kuussa. Ja miten suhtautuu herkkujen syöntiin ihminen, joka koko ajan ajattelee, että kohta niiden syöminen on vedettävä minimiin? Aivan, syö niitä pakonomaisesti ja kaksin käsin. Myöskään ateriarytmiin tai ruokien koostumukseen ei tietenkään tarvitse kiinnittää huomiota, koska se laihduttaminenhan alkaa ihan kohta, eikä sitä ennen muutamassa päivässä ehdi tapahtua mitään katastrofaalista, vaikka söisi mitä.

Lihoin vuoden 2015 alkupuoliskolla melkein 10 kiloa.

Vuoden loppupuoliskolla yritin 5:2 -dieettiä. Sain paastopäivät pidettyä hammasta purren sen ajatuksen voimalla, että seuraavana päivänä voi taas syödä. Viikonloppuisin oli taas kiva vetää karkkia ihan hulluna, koska olinhan sentään niin ansiokkaasti kituuttanut ne paastopäivät dieetillä. Paino pysyi paikallaan.

Tämän vuoden alkupuolella ajattelin, että nyt saa riittää. Oli sellainen tunne, että on pakko laihtua, ja mielellään nopeasti, koska enhän minä nyt mihinkään hitaisiin muutoksiin ole koskaan jaksanut motivoitua. Aloitin Cambridge -dieetin, ja se oli suoraan sanottuna ihan hirveää. Tuntui suunnilleen siltä, kuin värit olisivat kadonneet maailmasta. Elämä oli jatkuvaa kituuttamista.

Laihduin Cambridgen avulla 14 kg alle kolmessa kuukaudessa, eikä se tuntunut saavutuksena juuri miltään. Hoikistumisen ilon sijasta päässäni oli koko ajan ajatus siitä, miten vaikeaa ja tuskallista laihduttaminen oli. Sitten tuli kesä, oli tarkoitus ottaa vähän rennommin, ihan vähän vaan, ja Cambridge alkoi sitä paitsi tulla taloudellisestikin liian kalliiksi. Viimeiset kolme kuukautta se, mitä kaikkea saan tai en saa syödä, oli ollut ensimmäinen ajatus aamulla ja viimeinen illalla. Tunnelataus ruokaa kohtaan oli kasautunut ja kasautunut koko sen ajan, jonka laihdutin. Tiukalla dieetillä oleminen ei ollut helppoa, mutta tietyllä tapaa yksinkertaista se oli kyllä. Kun sitten pitikin taas aktiivisesti tehdä järkeviä valintoja ollen samaan aikaan joustava ja napakka, ja kun vielä se tunnelataus huusi pään sisällä koko ajan, niin... eihän siitä mitään tullut.

Takaisin lihoessa seurasin melkein koko ajan prosessia vaa'alla. Jokaisen lisäkilon kohdalla selitin, että ei tämä nyt haittaa, ei se niin paljon ole, ihan parin päivän kuluttua aloitan taas sen laihduttamisen, sitten "korjaan" kaiken. Syöminen ahdisti, syömättömyys ahdisti. Vaa'alla käyminen ahdisti, vaa'alla käymättömyys ahdisti. Kahdeksan kilon kohdalla lopetin vaa'alla käymisen.

On melkein mahdotonta selittää "normaalille" ihmiselle, millaista on kun ruokaan liittyvät arkiset valinnat sekä vaa'an lukemat hallitsevat elämää. Jos syön ihan mitä sattuu ja tiedän hiljalleen lihovani, se ahdistaa. Yleensä siinä vaiheessa uskottelen itselleni aloittavani laihdutuksen "ihan kohta", ja näin oikeutan itselleni sen että voin vielä muutaman päivän syödä mitä haluan. Jos myönnän, että en tällä hetkellä jaksa tehdä kokonaisvaltaista elämäntaparemonttia mutta yritän olla ainakin lihomatta lisää, se ahdistaa myös. Silloin ravaan joka päivä vaa'alla ja mietin jokaista suupalaa pystymättä kuitenkaan tekemään tilanteelle mitään. Tämä tasannevaihe vie energiaa yllättävän paljon. Tuntuu kuin koko ajan tekisi töitä kilojensa eteen, mutta kuitenkaan mitään ei tapahdu. Se "työn teko" kun on pelkkää stressaamista ilman konkreettisia muutostoimia. Mutta laihduttaminen se vasta pahinta on! Silloin motivoin itseäni mielikuvilla siitä, millä tavalla asiat ovat toisin 5, 10 tai 20 kiloa hoikempana. Tässä kohtaa tietyistä vaa'an lukemista tulee usein päähänpinttymiä. Tuijotan vaakaa maanisesti ja saan itkupotkuraivareita tasanneviikkojen aikana, vaikka järjellä tiedän, että ne kuuluvat asiaan. Ajatukset pyörivät taas ruuan ympärillä täysin maanisesti, näen ruuan edessäni joko pelkästään matemaattisina kaloreina tai kiellettynä kaikkien nautintojen lähteenä.

Jos lihon, ahdistun ja ajatukseni pyörivät ruuan ympärillä.
Jos laihdutan, ahdistun ja ajatukseni pyörivät ruuan ympärillä.

Nyt syksyllä minulle tuli voimakkaasti sellainen olo, että tarvitsen yksinkertaisesti tauon kilojen kyttäämisestä. Lopetin vaa'alla käymisen, vaikka pelkään että saatan lihoa takaisin ne viimeisetkin muutamat kilot jotka Cambridge -kuurin (sillä kuurihan se oli, vaikka muuhun oli pyrkimys) jäljiltä vielä olivat miinuksella. Yritän noudattaa viime postauksessa luettelemiani periaatteita ja antaa itselleni rauhan kaiken muun suhteen. Seuraan mittanauhan avulla kehoni tapahtumia silloin tällöin. Sentteihin ei liity yhtä pakkomielteisiä ajatuksia kuin kiloihin.

En halua laihduttaa, koska en rehellisesti sanottuna tiedä, seuraako siitä mitään hyvää. Cambridgesta ainakaan sitä hyvää ei seurannut siinä määrin kuin olisin toivonut. Kieltäytymällä ja kalliita kaupallisia, hiton pahan makuisia valmisteita syömällä laihduttaminen soti sitä paitsi koko ajan arvojani vastaan, vaikka en halunnutkaan myöntää sitä.

Yritän opetella uudenlaisia rutiineita. Joinakin päivinä toiset asiat onnistuvat paremmin ja toiset huonommin. Kaikki palikat (juominen, ateriarytmi, kasvikset, proteiinit) ovat harvemmin kerralla kohdallaan. Herkkuja - lähinnä karkkia - syön edelleen melko paljon, mutta olen vakioinut niiden määrän. Ostan karkkia tietyn määrän ja jaan sen pieniin päiväannoksiin, viikonloppuisin hiukan suurempiin. Jo pelkästään se, ettei joka päivä tarvits enää käydä "ostan - en osta" -kamppailua, on vienyt pois ruokaan liittyvää henkistä latausta. Herkuistakin on tullut arkinen, jopa tylsä asia. Ja juuri se on tavoitteenakin.

torstai 20. lokakuuta 2016

Lupaan vain tämän.

Syön vähintään 500 grammaa, mieluummin 700 grammaa kasviksia päivässä.
Syön noin 70 grammaa proteiinia päivässä (laskettu Kuntoplus -sivun laskurilla normaalipainon ylärajan mukaan).
Juon vähintään 2,5 litraa vettä päivässä.
Pidän huolta säännöllisestä ateriarytmistä syöden noin 5 kertaa päivässä.
Liikun normaalit lenkit koirien kanssa ja yritän sen lisäksi tehdä kotijumppaa ainakin muutamana iltana viikossa.

En käy vaa'alla.
En laihduta.


sunnuntai 9. lokakuuta 2016

Miksi olen sinkku?

Olen viime aikoina onnistunut selittämään sinkkuuteni itselleni hiukan uudemmalla, rakentavammalla tavalla. Olen onnistunut kertomaan itselleni toisenlaisen tarinan sen vanhan "olen niin läski ja säälittävä ja ruma etten kelpaa kenellekään" -stoorin tilalle.

Se tarina menee näin:

Minä olen ihminen, joka pitää ihmisistä. Saatan toisinaan, hyvin harvoin, kiinnostua jostakusta ihmisestä seksuaalis-romanttisella tavalla, mutta se on aina monen tekijän summa ja edellyttää jonkinasteista tuntemista. En juurikaan näe hyvännäköisiä ihmisiä kaduilla, baareissa tai Tinderissä. En minä tiedä, minkä näköinen ihminen on minun mielestäni hyvännäköinen, tai miksi minun pitäisi kiinnostua jostakusta siksi, että tämä on hyvännäköinen.

En kaipaa koskaan seksiä tai fyysistä läheisyyttä niiden itsensä vuoksi. Joskus saatan kaivata ihmistä, jonka kanssa haluaisin niitä asioita. Se, että en halua kokea mitään romanttista tai seksuaalista suhteellisen tuntemattoman ihmisen kanssa ei johdu siitä, että minulla olisi erityisen tiukka moraali tai että olisin erityisen arka. Syy on ainoastaan siinä, että minua ei vain kiinnosta. Minun seksuaalinen kiinnostukseni nyt vain sattuu edellyttämään kiinnostusta ihmisen persoonaa kohtaan.

Olen huomannut, että niissä muutamissa ihmisissä, joihin olen elämäni aikana ollut ihastunut, on ollut muutama yhteinen piirre. Ehkä vahvin niistä piirteistä on tietynlainen herkkyys ja emotionaalisuus, jopa hiukan feminiinissävytteinen sellainen. Herkkyys on sen näyttäminen on ehdoton edellytys sille, että minä voin kiinnostua toisesta ihmisestä.

Mutta mitä miehet ja naiset viestittävät toisistaan toisilleen? Miehet haluavat korostaa miehekkyyttään, sitä miten rohkeita, itsevarmoja, ulospäinsuuntautuneita ja maskuliinisia he ovat. Usein se näyttää ulospäin aika nololta pullistelulta. Naisten he olettavat haluavan tulla huomioiduksi kauneutensa perusteella, he uskovat naisten haluavan tulla kohdelluksi prinsessoina joita voi imarrella ja nostaa jalustalle. Minä haluaisin kuitenkin olla vain ihminen joka tulee kohdatuksi ihmisenä. Minua kiinnostavat miehissä eniten ne puolet, joita he yrittävät kaikkein sinnikkäimmin peittää.

Minusta on usein tuntunut siltä, että minussa on jotain vikaa tai että minusta vain puuttuu jokin oleellinen palanen, kun yritän ymmärtää nykyajalle tyypillistä parinvalintaviidakkoa. Luulen, että suurin osa ihmisistä pitää aivan itsestäänselvyytenä sitä, että kumppanissa ihastutaan ensin ulkonäköön, ja aletaan sitten sen perusteella tutkia olisiko tämä myös sielultaan sopiva vastinpari. Minusta se lähestymistapa on vain aivan täysin nurinkurinen.

Ne muutamat perustiedot (kuva, ikä, sukupuoli), joiden perusteella esimerkiksi nettideittipalstoilla pitäisi tehdä alustavaa seulontaa kumppaniehdokkaista, ovat minulle aika toisarvoisia. Olen ollut esimerkiksi Tinderissä ja saanut siellä ihan kivasti matcheja, mutta en useamman kuukauden hakemisen perusteellakaan ole millään saanut päähäni, miksi haluaisin tai miksi minun pitäisi tavata joku niistä ihmisistä, joiden kanssa olen siellä vaihtanut lauseen tai pari.

Aiemmin ajattelin, että minussa on jotain vikaa, kun olen tällainen. Elämäni aikana käydyt treffit voi laskea yhden käden sormilla, seurustelusuhteita on se yksi lyhyt ja surullisenkuuluisa, eikä minulla koskaan ole ollut ainoatakaan yhden illan juttua. Olen ajatellut, että olen liian herkkä, liian kummallinen, liian vässykkä, liian ujo kun en koko ajan arkielämässäni puolitiedostamatta viritä antennejani luotaamaan sitä, missä on hyvännäköisiä miehiä ja miten niille voisi flirttailla. Kun en osaa olla ja kokea sillä tavalla, joka monelle sinkkunaiselle on yhtä luontevaa kuin hengittäminen.

Nyttemmin olen alkanut ajatella, että ehkä minä vain olen tavallisuudesta poikkeavalla aaltopituudella tämän asian suhteen, ja että se selittää sen miksi minulle ei koskaan tapahdu niitä "oho, hups, ei pitänyt alkaa seurustella mutta sitten toi yksi ihana tuli vaan sattumalta vastaan" -juttuja, tai miksi en löydä kiinnostavia ihmisiä netistä. Miksi en saa lähdettyä edes yksille väkinäisille treffeille.

Tästä kaikesta on seurannut se, etten enää edes tiedä, tarvisenko parisuhdetta niin kamalasti. Olen alkanut pitkästä aikaa arvostaa itsenäisyyttäni. Näen itseni itsenäisenä ja itsellisenä, en yksinäisenä. Varsinkin nyt kun asunnonvaihtoprojekti on päällä ja etsin unelmien taloa jonka saisin laittaa mieleisekseni, tuntuu ihan kammottavalta ajatella että täytyisi jakaa se unelma jonkun TOISEN kanssa ja neuvotella kaikesta aina jokaisen yksittäisen seinän väristä lähtien.

Ehkä sittenkin perinteisen perheunelman sijaan minulle toimisi parisuhde, jossa molemmilla olisi oma elämänsä ja yhdessä voitaisiin olla tai olla olematta ilman mitään paineita ja säätämisiä. Tämä on toki hiukan ristiriidassa sen kanssa, että vielä parisuhdetta enemmänkin haluaisin lapsia, mutta uskallan silti ajatella uudella tavalla. Ja sen parisuhteenkin voisin ottaa vastaan vain siinä tapauksessa, että se tulisi eteen jotenkin luontevasti ja etsimättä.

Olen vain niin helvetin kyllästynyt muokkaamaan itseäni, asenteitani (ja kroppaani) sosiaalisesti hyväksyttyyn suuntaan. En vain jaksa sitä enää. En jaksa tehdä itsestäni tyypillistä kolmikymppistä sinkkua joka laihduttaa ja haikailee miesten perään Tinderissä.

Ja olen hyvin helpottunut siitä, ettei minun enää tarvitse.

maanantai 12. syyskuuta 2016

Tämä on minun elämäni

Outoa kyllä, vaikka pimeä vuodenaika on minulle aivan tappavaa tuskaa joka vuosi, olen silti usein alkusyksystä aika hyväntuulinen. Niin nytkin, enimmäkseen. Ehkä se johtuu siitä, että kesään liittyy aina tietynlaisia odotuksia ja suorittamista. On tehtävä töitä sen eteen, ettei syksyllä havahtuisi siihen, että tuli oltua vain yksin mökillä neljä viikkoa. On selattava niiden muutaman ystävän kanssa kalentereita sydän kurkussa, että ehtisi käydä edes jossain pienellä kotimaan reissulla. On henkeä pidättäen laitettava kavereille varovaisia tiedusteluita siitä, voitaisiinko jossain välissä pitää illanistujaiset mökillä, samalla peläten etteivät ne ehdi edes vastata koska niillä on niin paljon kaikkea. Koska kaikilla on niin paljon kaikkea. Tästä kesästä selvisin omalla mittapuullani kunnialla: kävin kesäkuussa yhden kaveriporukan kanssa risteilyllä, heinäkuussa lapsuudenystävän kanssa Viipurissa ja elokuussa erään netin kautta muodostuneen harrastusporukan kanssa mökkireissulla. Omalle mökillemme en onnistunut kutsumaan yhtään kaveria, mutta muutamaa ehdin kuitenkin arkisesti tavata heidän kotonaan. Huh, olin omilla standardeillani riittävän sosiaalinen ja onnistuin Tekemään Asioita jotakuinkin tarpeeksi.

Syksyllä mistään sellaisesta ei tarvitse stressata. Elämän kuuluukin olla arkista ja tylsää. Tylsyys ei ole koskaan kivaa, mutta ainakin nyt tiedän, että muillakaan ei ole sen ihmeellisempää. Seuraava suorituspiikki tulee sitten jouluna, jolloin pitäisi olla puoliso, lapset, kiva lähisuku, joulupukki, joululahjat, ihanat jouluruuat ja koristeet. Mutta onneksi sitäkään ei tarvitse vielä näin syyskuussa murehtia.

Voisin luonnehtia itseäni hiukan boheemiksi taiteilijasieluksi, enkä ole koskaan oikein osannut samaistua sellaiseen oikein stereotyyppisen keskiluokkaiseen unelmaelämään. Siis sellaiseen, johon kuuluu urheilullinen ja kivan miehekäs, mukavasti tienaava puoliso, moderni kivitalokoti jossain sisäsiistillä uudella pientaloalueella, kaksi lasta joiden joukkuepeliharrastuksen tukeminen on vanhempien elämäntehtävä, ja muutama ystäväpariskunta joiden kanssa pidetään viininmaisteluiltoja ja käydään joskus konserteissa. Minun unelmaversioni itsestäni eläisi pikemminkin maalla jossain vanhassa talonrähjässä, jota remontoisin herkän, maailmanparantajahenkisen ja taiteilijasieluisen puolisoni kanssa rakkaudella ja intohimolla, hiukan villiintyneessä puutarhassa käyskentelisi vuohia ja kanoja, ja meillä olisi lapsia joilla olisi oudot ja persoonalliset nimet ja jotka juoksisivat pitkin peltoja paljain jaloin. Koen itseni usein tietyllä tapaa hiukan erilaiseksi, en mitenkään paremmaksi tai fiksummaksi, mutta ehkä hiukan haaveellisemmaksi ja ajatuksenjuoksultani korkealentoisemmaksi kuin suuri osa muista ihmisistä. Siihen nähden otan kuitenkin yllättävän paljon paineita siitä, miten muut elävät. En oikein itsekään tiedä, miksi. Ainakin sosiaalisuus, laajat ystäväpiirit, perheet ja parisuhteet ovat muiden elämässä asioita, joiden suhteen tunnen huonommuudentunnetta herkästi.

Nyt syksyllä tämänkin suhteen tunnen kuitenkin oloni jotenkin vapaammaksi. Olen heittänyt verkkoja vesille monilla elämänalueilla; olen laittanut asuntoni myyntiin ja juossut asuntonäytöissä, olen pitkästä aikaa käväissyt Tinderissä ja tehnyt yhteen toiseen palveluun nettideitti-ilmoituksen. Minulla ei kuitenkaan ole sellaista oloa, että minkään näiden asioiden suhteen pitäisi aivan ehdottomasti ja äkkiä tapahtua jotakin. Asiat ovat ihan ok jo nyt.

Parisuhdeasian suhteen ajatukseni ovat tietysti jossain määrin ristiriitaiset. Toisaalta tuntuu, että ei tämä tilanne tällä menolla tule kovin äkkiä muuttumaan mihinkään. Ihmisiä nyt on maailma pullollaan, mutta edes suunnilleen samanhenkisiä ja mielenkiintoisen oloisia ei juuri lainkaan. Olen huomannut, että heti jos asetan kumppanille vähänkään sellaisia kriteereitä jotka itselleni ovat merkityksellisiä, homma menee vaikeaksi. Jonkun randomin kanssa olisi kyllä helppo ja nopea päästä treffeille, mutta sellainen ei taas minua kiinnosta. Jossain vaiheessa varmaan kirjoitinkin, että minulla on tunne, että en saisi vaatia toiselta mitään, vaan pitäisi olla vain onnellinen siitä jos kelpaa ylipäätään jollekin. Sitä tunnetta vastaan yritän kuitenkin nyt taistella, ja teen sen silläkin uhalla, että saatan joutua olemaan sitten loppuelämäni yksin.

Välillä on sitten taas sellainen olo, että on tässä sinkkuudessakin hyvät puolensa. Olen pitkästä aikaa oppinut arvostamaan sitä, että saan päättää tällä hetkellä kaikista asioista elämässäni itsenäisesti. Välillä on toki niitä päiviä jolloin tuntuu, että sinkku on yhtä kuin luuseri, mutta niitä päiviä on paljon harvemmin kuin mitä joskus oli. Se haikeus, joka minuun välillä iskee kun seuraan sivusta kavereiden parisuhteita, muistuttaa minua kuitenkin siitä, että en toivo tämän elämäntilanteen olevan lopullinen.

Kaiken kaikkiaan minusta kuitenkin tuntuu, että tämä on minun elämäni. Tämä tuntuu minun elämältäni, ja se on ihan jees. Toivotan muutoksen tervetulleeksi jos sellainen jossain vaiheessa on tullakseen, mutta tulkoon omia aikojaan.




lauantai 3. syyskuuta 2016

Syksyn aloitus

Olen ollut hiljaa ihan siitä syystä, että kaikki laihduttamiseen ja elämäntapamuutokseen liittyvä on jo aiheenakin tympinyt.

Paino on vaan noussut ja noussut. Oma vaakani (joka näyttää siis yleensä 1-2 kg enemmän kuin valmentajan vaaka) on näyttänyt isoimmillaan lukemaa 125,8 kg. Eli aiempiin blogissa mainittuihin tuloksiin "kalibroituna" se olisi kai sellaiset 124-125 kg.

Kyllähän se vituttaa. Tai itse asiassa suorastaan kauhistuttaa, kun mietin miten hirveää p*skaa koko kevään kärvistely dieetin 1-2 tasoilla oli, ja nyt se koko työ on menossa kuin viemäristä alas. Valmentajalla käynnin lopetin kolmesta syystä, joista ensimmäinen ja tärkein on rahapula, toinen se että CB-mössöjen syöminen ei voisi vähempää kiinnostaa, ja kolmas se etten vaan kokenut enää saavani touhusta mitään irti. Sovitut käynnit eivät motivoineet ollenkaan, pystyin ihan hyvin mättämään ruokaa "ihan sama" -asenteella siitä huolimatta, että tiesin käynnin olevan edessä muutaman päivän kuluttua.

Koko loppukesän ja syksyn olen ajatellut, että alan taas heti huomenna syödä terveellisesti. Sitten työkaveri tuo töihin pullaa, työkaveri pyytää lounaalle mäkkärille, illalla väsyttää niin paljon etten jaksa kokata muuta kuin valmispastaa...

Yhä edelleen herkkujen syöminen on se asia, johon ei ole minkäänlaista ratkaisua näkyvissä. Kävi taas kerran ihan niin kuin on käynyt aiemminkin: mitä pidempään vedän tiukalla linjalla ja pidättäydyn, sitä varmempaa on että kun repsahdus tulee, se tulee kunnolla eikä katkea ihan heti. Nyt tätä "pientä" repsahdusta on kestänyt sellaiset 3 kk yhteen menoon! Tällä hetkellä minun on vaikea saada itseäni innostumaan mistään uusista ruokaremonteista, sillä olen liian realisti; tiedän, että en jaksa noudattaa niitä kuitenkaan. Enhän jaksanut Cambridgeakaan, en jaksanut edes paria viikkoa pitää keväällä pudotettua 14 kiloa poissa. Takaisin lihominen käynnistyi sillä sekunnilla, kun dieettiin tuli pieni katko.

Ja nyt ajattelen taas, että jos painaisin edes sen 120 kg... Miksi se ei tuntunut yhtään miltään silloin kun pari kuukautta sitten painoin sen verran? Miksi laihtuminen ei palkitse, mutta lihominen vituttaa kahta enemmän? Jos olin 118 kg painoisena sitä mieltä, että näytin ihan samalta kuin 132 kiloisena, niin miksi minua ahdistaa niin paljon lihoa takaisin kohti sitä lukemaa?

Täytyy varmaan yrittää repiä pientä toivonkipinää siitä, että nyt on uusi vuodenaika. Kesä on ihan todella haastava vuodenaika laihduttamiselle, ja minulla Cambridgen suhteen ajoitus oli ehkä vähän huono siinä mielessä, että tasoa lähdettiin nostamaan juuri siinä kohtaa kun kesä oli tulossa ja aloin olla aika kyllästynyt 650-700 päivittäisellä kalorilla vetämiseen. Sitten mopo lähti vaan ihan totaalisesti käsistä.

Taitaa olla niin, että minun pääni ei vain yksinkertaisesti kestä liian tiukkaa laihduttamista. Ehkä olen siinä määrin syömishäiriöpiirteinen, että menen vain sekaisin siitä. Viime aikoina minulla on pitkästä aikaa ollut tunne, että kun syön itseni ihan täyteen, alan ajatella että voi kumpa voisin vaikka oksentaa, että saisin olon paremmaksi ja voisin syödä lisää. Ihanan tervettä, not.

Minun on vain yksinkertaisesti vaikea kuvitella sellaista asiaa, joka korvaisi sen mielihyvän mitä saan sokerin ja hiilihydraattien syömisestä. On surullista, että karkit ovat elämäni suurin rakkaus, mutta niin se vain näyttää olevan.

perjantai 8. heinäkuuta 2016

Vielä kerran itsensä hyväksymisestä ja toisiin vertaamisesta

Lueskelin Läskimyytinmurtajien mainiota Facebook -ryhmää ja törmäsin siellä joidenkin ryhmäläisten toiveisiin siitä, että ryhmässä ei puhuttaisi painosta numeroilla. Moni keskustelija koki, että kilomäärien mainitseminen saa oman pään sisällä aikaiseksi epätervettä vertailua. Olen liittynyt itse ryhmään ihan vastikään enkä ole kommentoinut siellä mitään, mutta oma lähes alitajuinen ensireaktioni tuohon toiveeseen oli, että totta kai minä haluan tietää, minkä painoisten ihmisten kanssa keskustelen.

Ja sitten aloin miettiä, miksi toisten kilomäärien tietäminen on tuollaisissa vertaistukiyhteyksissä minulle niin tärkeää. Ensimmäistä kertaa havahduin siihen, että minullakin esiintyy tähän aiheeseen liittyen aika epätervettä ajattelua.

Kuvitellaan, että luen nettikeskustelua, jossa kirjoittaja valittelee sitä, että kokee itsensä kehonsa vuoksi rumaksi, kokee ettei kelpaa kenellekään, kokee ettei kehtaa tehdä asiaa X kehonsa vuoksi, tai mitä tahansa vastaavaa. Tietyllä tapaa ilahdun siitä, että jollakin on samankaltaisia kokemuksia kuin itselläni. Samalla alan kuitenkin heti miettiä, minkä painoinen kyseinen ihminen on. Jos sitten saan tietää, että hän on vaikkapa vain lievästi ylipainoinen, saati normaalipainoinen, petyn. Ei sillä oikeasti olekaan syytä valittaa, se vaan luulee, että sillä on kamala vartalo. Ei siis yhtään sama asia kuin tämä minun ongelmani.

Jos kuulen, että vaikkapa jollain parikymmentä kiloa minua kevyemmällä (mikä tässä tilanteessa tarkoittaisi noin 168 cm/100 kg ihmistä) on asiat elämässä hyvin siinä mielessä, että hän kokee olevansa hyväksytty ja rakastettu, tulee toimeen kehonsa kanssa jne., en oikeasti ajattele sen johtuvan siitä, että hän on tehnyt ison työn itsensä hyväksymisen eteen ja onnistunut siinä. Sen sijaan ajattelen, että hänellä ovat asiat paremmin vain ja ainoastaan siksi, että hän on ne ratkaisevat parikymmentä kiloa kevyempi. Miten monta kertaa olenkaan lukenut netistä erilaisia kokemuksia ylipainosta ja laihduttamisesta, etsinyt jo ennen tekstin loppuun lukemista painomaininnat ja tehnyt tuomioni sen perusteella: helppoahan tuolla on, kun sillä on noin vähän ylipainoa. No ihan turhaanhan tuo valittaa. Joo joo, varmaan minullakin olisi itsetunto-ongelmia tuon kokoisena. Jos minä painaisin tuon verran, en kyllä valittaisi yhtään.

Tietyllä tavalla minä siis etsin ratkaisua itsetunto-ongelmaan, yritän myöntää itselleni, että itsetunto-ongelma on jopa suurempi kuin varsinainen fyysinen paino-ongelma, tai että ainakin sen ratkaisemisessa pitäisi päästä ensisijaisesti alkuun. Mutta siitä huolimatta ajattelen sisimmässäni vain kiloja, kiloja ja kiloja. Numeroita ja lukemia.

Eikä itsetunto-ongelma kuitenkaan katso kilomäärää. Normaalipainoisen ihmisen pää voi olla kehonkuva-ahdistuksen suhteen yhtä hajalla kuin minunkin, ja silloin myös ongelma on hänelle yhtä suuri kuin minulle. Jos minä oikeasti ymmärtäisin, että suurin ongelmani on pohjimmiltaan korvieni välissä eikä vyötärölläni, pystyisin suhtautumaan myös itseäni pienempien ihmisten vertaistarinoihin toisella tavalla. Tämän tajuaminen oli aika hämmentävää, ja oivallusta avitti kovasti tämä Läskimyytinmurtajien projektiin liittyvä kirjoitus: Henkinen lihavuus ei katoa laihduttamalla.

Painon ja itsetunto-ongelman keskinäisen toisistaan riippumattomuuden oivaltaminen olisi kuitenkin myös huikaiseva mahdollisuus; käänteisestihän se tarkoittaisi sitä, että siinä missä normaalipainoisellakin voi olla ongelmia kehonkuvaan liittyen, myös reilustikin ylipainoisen on mahdollista opetella hyväksymään itsensä ja kehonsa. Minähän ajattelen oikeastaan koko ajan, että voin olla onnellinen/käyttää kivoja vaatteita/näyttää hyvältä/saada parisuhteen jne. jne. jne. sitten kun olen laihtunut niin ja niin paljon. Sidon ajatuksissani loppuelämäni suunnan yhä uudestaan ja uudestaan siihen mitä vaaka näyttää, vaikka pinnallisella tasolla yritän uskotella itselleni kaikenlaista siitä, miten itsensä hyväksyminen on avain onnellisuuteen kiloihin katsomatta.

Tämän ymmärtäminen on hämmentävää. Hyvin hämmentävää.