sunnuntai 1. tammikuuta 2017

Epäonnistumistarina

Kuuntelin eilen PMMP:n viimeiseksi jäänyttä levyä ja sen mainiota, melankolista Jeesus ei tule, oletko valmis -biisiä, jossa lauletaan mm. siitä, että tähän aikaan tarvittaisiin enemmän epäonnistumistarinoita. No, tässä on taas yksi sellainen.

Vielä kesällä ajattelin, että en missään nimessä anna Cambridge -ohjelmalla hirveän kärvistelyn kera pudotettujen 14 kg:n tulla takaisin. Tällä hetkellä en tiedä ovatko ne tulleet kokonaan, sillä olen käynyt vaa'alla viimeksi lokakuussa, ja silloin takaisin oli tullut noin 8 kiloa eli yli puolet. Senkin jälkeen olen aivan varmasti lihonut, ja fyysisesti olo on aika samanlainen kuin oli silloin viime kevättalvella ennen laihdutuksen aloittamista. Maha on taas tiellä ihan samalla tavalla ja kasvot entisenlaisen pyöreät. Viime talviset ulkovaatteet kiristävät suunnilleen samalla tavalla.

Jos laihtuminen ei tuntunut minusta miltään (korkeintaan pettymykseltä), ei lihominenkaan tunnu juuri miltään. Siis toki voin sanoa, että olisi kiva olla 10, 15 tai 20 kiloa kevyempi (tai vaikka 30-40, mitä olisin enimmillään voinut tässä ajassa saada pois jos olisin ollut tiukalla dieetillä koko vuoden), mutta tiedän että sitä on turha jossitella. Vaikka laihdutustuloksen pitäminen on kyllä viime kädessä ollut omista valinnoistani kiinni, tiedän että käytettävissä olevilla voimavaroilla näin olisi käynyt lähes joka tapauksessa.

Tähän väliin humoristinen kevennys: Olin jouluaattona tulossa pois eräästä kyläpaikasta, ja vaikka tavallisesti kävelen rappuset alaspäin, menin nyt muun porukan mukana hissillä koska toinen jalkani oli pienen tapaturman vuoksi kipeä ja kerroksia monta. Meitä oli neljä ihmistä hississä, joka oli kyllä suunniteltu neljälle hengelle, mutta maksimipainorajaksi mainittiin 325 kg, eli noin 80 kg henkilöä kohden. Meistä varmasti kolme painoi yli tuon. Kun hissi tuli alimpaan kerrokseen, se laskeutui noin kymmenen senttiä liian alas, eikä oven automaattinen lukitus sen vuoksi avautunut. Minä klaustrofobisena henkilönä panikoin ihan kunnolla. Huoltomies pääsi onneksi noin vartissa pelastamaan meidät, mutta siihen mennessä olin ehtinyt muun muassa itkeä ääneen että "tätä ei olisi tapahtunut jos olisin onnistunut siinä laihduttamisessa! Jos pääsen täältä hengissä pois en syö mitään enää ikinä!"

Takaisin epäonnistumisen ruotimiseen. Koen ongelman olleen siinä, että kyseinen laihdutusmenetelmä ei sopinut minulle. Minun ei ollut tarkoitus olla ensin reilua kuukautta VLCD:lla ja siirtyä sitten melko nopeasti tavalliseen ruokavalioon, sillä oli toki selvää että niin toimiessa pää ei kestä ja repsahduksia tulee. Ja juuri siihenhän laihdutukseni kaatui, siihen että koko kevään kestäneen järkyttävän kituutuksen jälkeen koitti kesä, loma, reissut ja kaikki niihin liittyvät houkutukset. Houkutuksia alkoi sadella juuri siihen samaan saumaan, jolloin taisteluväsymys hiipi mieleen ja ensimmäiset psykologiset vaaranpaikat koittivat.

Olin ajatellut, että siirtyisin VLCD:lta tavalliseen ruokavalioon hitaasti, terveitä elämäntapoja askel askeleelta opetellen. Puolustin usein nettikeskusteluissa Cambridgea juuri tähän vetoamalla. Selitin, että en näe sitä dieettinä, vaan kuitenkin kaikesta huolimatta terveisiin elämäntapoihin tähtäävänä elämäntapamuutoksena, jossa vain otetaan räväkämpi alku. Mutta kai tästä voisi sanoa samaa kuin kommunismista tavataan sanoa; kaunis ajatus, mutta ei toimi käytännössä. Tai ei ainakaan minulla toiminut.

Ja koska koen että ongelmana oli valitun menetelmän sopimattomuus minulle eikä mikään yksiselitteinen itsekurin pettäminen, en myöskään syytä itseäni epäonnistumisesta. On fakta, että erittäin monella muullakin "pettää itsekuri" jossain vaiheessa jos laihduttaa liian tiukalla menetelmällä.

Yksi perustavanlaatuinen ongelmani alusta saakka oli, että arvoni sotivat jo valmiiksi Cambridgea vastaan. Päällimmäiset syyt tähän ovat ohjelman kaupallisuus, keinotekoiset valmisteet sekä yksioikoisuus. Olen jo pitkään kannattanut sellaista laihdutusideologiaa jonka puolesta mm. ravitsemusasiantuntija Patrik Borg sekä Facebookin Jenny ja läskimyytinmurtajat -ryhmä kampanjoivat: oman kehon ja mielen kuuntelua ja sallivan, joustavan asenteen opettelua tiukkojen sääntöjen ja ylhäältäpäin annettujen ohjeiden sijaan. Miksi sitten kuitenkin lähdin laihduttamaan Cambridgella? No samasta syystä kuin varmasti aika moni muukin: minä vain kovasti toivoin, josko laihduttamiseen olisi sittenkin löytynyt jokin oikotie.

Olen iloinen siitä, että en tunne juuri lainkaan sen suurempaa itseinhoa kuin mitä tunsin viime kesänä, keväänä tai viimeksi parikymmentä kiloa kevyempänä. Pystyn suhtautumaan aika rennosti; tämä nyt oli tällainen kokeilu, ehkä sekin tie oli käytävä läpi, seuraavaksi kokeillaan sitten jotain muuta.

Jos tarvitsin tämän laihtumis-lihomis-episodin saadakseni vielä yhden oppimiskokemuksen siitä, että tiukkaan, rajoitettuun ruokavalioon perustuva laihdutus ei vaan sovi minulle, niin ehkä sen sitten tosiaan täytyi käydä niin.

Seuraavaksi täytyy tosiaan keksiä jotain uutta. Sen tiedän, että vaakaa en aio jatkossakaan kaivaa varaston perukoilta. Olen liian kyllästynyt kiloihin perustuvaan laihdutukseen ja tiedän, että syömishäiriöpiirteinen pääni vain menee numeroista tilttiin. Jos sitä vaikka viimein oppisi kuuntelemaan, mitä tuo vanha kehoparkani oikeasti haluaa ja tarvitsee. Sitä jos osaisi kuunnella, ei voisi mennä kovin pahasti pieleen vaikka ei kaloritaulukot edellä painaisikaan menemään.





4 kommenttia:

  1. Eräänlainen epäonnistumistarina täälläkin, vaikka vieläkin painan 12 kg vähemmän kuin Cambridgea aloittaessani. Minä vaan totesin, että en ihan oikeasti enää välitä ulkonäöstä tarpeeksi, että haluaisin laihtuakseni kokea edes pientä epämukavuutta, jota taas koen ihan kaikilla dieeteillä. Ja ulkonäkö oli mulle ainoa syy laihduttaa.

    VastaaPoista
  2. Heippa,

    Löysin blogiisi jokunen päivä sitten ja kahlasin tekstit läpi alkuun asti. Ajattelin, että jätän jonkun puumerkin käynnistäni. :) Vaikutat mukavalta ja kiinnostavalta, pohdiskelevalta ihmiseltä, ja lukiessani tunsin surua tilanteestasi. Täältä kaukaa katsoen näyttää siltä, että elämässäsi on paljon hyviä asioita, joilta painon miettiminen vie huomion. Toivon, että tasapaino vuosien vaikeuksien jälkeen löytyy. Meillä itse kenelläkin on hyvä muistaa, että onnellinen elämä ei suinkaan ole täydellistä.

    Ajattelin myös avautua omasta painonhallintametodistani, kun tämä ei tainnut tulla sinun teksteissäsi esille. Ehkä systeemi voi kolahtaa jollekin muullekin. (Jonkin verran laihdutusblogeja ja aihepiirin keskustelua seuranneena en ole huomannut kenenkään mainostavan tätä... Tai sitten tämä on vain liian itsestäänselvää tai jotain muuta. No, kuitenkin.) Olen sopinut itseni kanssa, että syön joka päivä vähintään tietyt tavalliset ruuat, ihan sama missä järjestyksessä päivän mittaan, millä höysteillä tai minkä ruuan kanssa. Jos niiden jälkeen vielä jaksan herkutella, vain taivas on rajana. (Ruokalistallani on kaurapuuro, kahden munan munakas, iso salaatti, pari ruisleipää, iso jugurtti-hedelmäsmoothie, joku hedelmä ja 2-3 dl marjoja.) Useimpina päivinä herkuttelu on vähäistä, en vain jaksa. Paino ei nouse, en näe nälkää. Minulle tämä toimii, ehkä jollekin muullekin.

    Palailen varmaan vielä lueskelemaan kuulumisiasi. Hyvää jatkoa!

    t. Yksi lukija vain

    VastaaPoista
  3. Suosittelen:
    http://www.suomalainen.com/webapp/wcs/stores/servlet/fi/skk/laihdu--%C3%A4l%C3%A4-laihduta

    VastaaPoista
  4. hei, mitä sulle mahtaa kuulua?

    VastaaPoista